Tanaan pyha huolettomuus oli kovalla koetuksella. Eilen katselimme Mostarista huikean korkeata vuorta ja ristia, tanaan tie Medugorjeen kulki niin korkealla, etta ristia pitikin katsoa alaspain. Menomatka kesti 55 minuuttia.

Medugorje oli pettymys. Neitsyt Mariasta oli tullut kauppatavaraa ja kaikkinainen meno oli hyvin kaupallista, ei kivaa. Tympaantyneina kuljimme kohti St. Jamesin kirkkoa, jossa alkoi ranskankielinen messu.

Tunnelma muuttui hetkessa. Musiikki oli jumalaisen kaunista ja papin ranskankielista saarnaa olisi kuunnellut vaikka kuinka kauan, vaikka siita ei ymmartanyt sanaakaan. Tuumimme messun jalkeen, etta ranskan taytyy olla Jumalan kieli, niin kaunista se on. Messussa oli todella hyva olla, se pelasti paivan.

Pyhiinvaeltajat rukoilevat neitsyt Mariaa.



Medugoressa oli kuumaa ja helteista. Taivaalla oli mustia pilvia. Halusimme pian takaisin Mostariin. Siis ensimmaiseen bussiin, josta kyllakin halusimme kohta pois, mutta emme enaa paasseet. Jumalainen huolettomuus oli ohi, ja minun pokkani petti.

Kuljettaja teki kaikki mahdolliset temput pelotellakseen meita kiharaisella serpentiinitiella, joka kulki lahes taivaissa; ajoi tuhatta ja sataa, pysahteli kuin seinaan, puhui kannykkaan, syljeksi ikkunasta, otti vastaan tekstiviestin, ei ohittanut jos edessä oli yksi auto, mutta autoja oli kaksi tai enemmän, niin tuut, kaasu pohjaan ja ohi.
Kun mies alkoi peilailla itseaan peruutuspeilista ja kammata tukkaansa arvelin viimeisen hetkeni tulleen ja katsoin parhaaksi tunnustaa omalleni: "Mina rakastan sinua. Meilla on ollut hyva elama". Paluumatka kesti 35 minuuttia. Temperamenttinen kuski otti aikataulua kiinni 20 minuuttia, vaikka ei tiennyt meidan olevan mika-hakkis-maasta.

Kuka sanoo, etta vuoret ovat kaikki samanlaisia? Ne ovat joka paikassa erilaisia. Vain korkeus on niille yhteista. Toissapaivana vuoret olivat puiden peitossa, eilen ne olivat kuin Taru sormusten herrasta -elokuvista. Tanaan ne olivat jotenkin hyvin raamatullisia, jokainen olisi voinut olla Siinain vuori.

Mostarista postitimme likaisia vaatteita Suomeen. Oli tapaus sinansa hakea kaupasta kansainvalisilla kasimerkeilla narua, paperia, teippia ja pahvilaatikko. Ensin kaikki oli no, no, mutta sitten kaikki loytyi, viimein se vaikeinkin eli pahvilaatikko.

Pakkasimme tavarat huolellisesti; teippasimme ensin laatikon, sitten paalle valkoisen paperin ja solmimme viela naruja ristiin rastiin. Oikein natti ja siisti paketti siita tuli. Siispa postiin.

Postivirkailija tuijotti epaluuloisena vuorotellen meita ja pakettia. "Open", han sanoi, ja joutui toistamaan monta kertaa ennen kuin uskoimme, etta olimme ymmartaneet oikein. Minulla alkoi pokka pettaa toisen kerran tanaan, mutta mies potki vaivihkaa kenkaani viestittaen, etta pysyisi rauhallisena, muuten kaikki menee viela vaikeammaksi.

Niinpa mieheni sitten avasi paketin ja levitti poydalle minun likaiset vaatteet, myös alusvaatteet, ja mita viela. Kylla vari vauhtui naamallani tiuhaan tahtiin. Virkailija tarkasti tavarat ja sitten pakkasimme ne uudestaan samaan pahvilatikkoon. Ei tullut yhta natti paketti kuin se alkuperainen. Virkailijaakin alkoi hymyilyttaa, kun mies sanoi: "I am not professional in this". Paketti lahti Suomeen.

Aamulla teimme huomisen suunnitelmiin akkimuutoksen. Meidan piti lahtea Plocen kautta Korculan saarelle Kroatiaan, mutta paatimmekin lahtea Splitiin. Meilla ei ole aavistustakaan miten kauan bussimatka sinne kestaa eika hajuakaan asunnosta, mutta nyt pyha huolettomuus painaa taas paalle: eikohan se siita.