Matkailua sellaisena kuin me olemme sen ymmärtäneet

Miehelleni ja minulle on syntynyt oma matkafilosofia. Kesällä eräs tuttavamme kiteytti sen hienosti: me teemme matkoillamme historiasta ja uutisista totta.

Juuri niin.

Esimerkiksi Praha kiinnosti siksi, että 60- ja 70-luvuilla seurasimme televisiosta, miten Neuvostoliiton joukot miehittivät Prahan. Uutisesta tuli totta, kun kuljimme Wenceslasin aukiolla, niillä kaduilla ja kujilla, joilla se kaikki oli tapahtunut ja joilla tankit olivat vyöryneet eteenpäin.

Se merkitsi enemmän kuin osaamme kertoa. Kaikki se, mistä on lukenut tai mitä on nähnyt, tulee ihan uudella tavalla todeksi, kun on paikan päällä. Esimerkiksi aukiolla, jolla opiskelija Jan Palach poltti itsensä vastalauseeksi miehitykselle.

Nyt, lokakuussa 2005, menemme Balkanilla muun muassa Sarajevoon. Siellä yksi kohde on Sniper Alley, jolle serbien tarkka-ampujat tappoivat 200 ihmistä. Sitä näytettiin ilta illan jälkeen uutisissa. Jalkakäytävät oli suojattu peltilevyillä, huonekaluilla, autonromuilla, kaikella mahdollisella, ja niiden takana ihmiset juoksivat töihin ja lapset kouluun. Usein uutiset kertoivat, että kaikki eivät olleet selvinneet.

Kun menee tuolle kadulle tietää, että se oli totta, eikä vain kuva television ruudussa. Että ihmiset, jotka kadulla näemme, ovat niitä, jotka elivät sen läpi, tulivat jahdatuiksi kuin saaliseläimet. Meidän täytyy yrittää ymmärtää, miksi niin on voinut tapahtua ja miksi niin voi yhä tapahtua.

Balkanin matkalla on kaksi yli muiden tärkeää etappia: Sarajevo Bosnia-Herzegovinassa ja Split Croatian rannikolla Dalmatiassa.

Lyhyesti sanottuna reitti kulkee Budapestistä Bosnia-Herzegovinaan, sieltä Kroatiaan ja Sloveniaan ja takaisin Budapestiin.

Rankka matkaohjelma, joka kuitenkin taipuu jaksamisen mukaan

Matkaohjelma tuntuu aika rankalta, mutta se on vain runko, itse asiassa kaikki muotoutuu paikan päällä jaksamisen mukaan. Olemme oppineet ottamaan iisisti. Osaamme jo karsia mitä tahansa, jos väsyttää. Jos niin on ollakseen, emme kierrä nytkään suunniteltua reittiä, vaan vain pistäydymme Sarajevossa ja vietämme lopun loma Budapestissä.

Tarkoitus on lentää Lontoon kautta Budapestiin, jossa olemme illalla. Seuraavan päivän vaellamme Budapestissä, tutkimme metron reittejä ja etsimme paikat, joissa käydään paluumatkalla. Mieheni sanoo tätä paikkakunnan haltuun ottamiseksi. Yleensä haltuun ottamiseen käytetään ensimmäinen päivä kullakin paikkakunnalla.

Sarajevo

Illalla matka jatkuu yöjunalla Budapestistä Bosnia-Herzegovinaan ja Sarajevoon, joka oli Balkanin sodan päänäyttämöitä. Sarajevosta on varattu majoitus kolmeksi yöksi, voi olla että viivymme siellä kauemmin.

Sarajevon pääkohde on Sarajevo, jonka serbit piirittivät ja jota he pommittivat yli kolmen vuoden ajan ympäröiviltä huikean kauniilta vuorilta.

Sniper Alleyn lisäksi etsimme pommitetun tehtaan, jossa taiteilijat, muun muassa iäkäs sellisti, esiintyivät koko piirityksen ajan.

Sarajevosta käymme Screbrenicassa, jossa YK:n rauhanturvaajat, länsimaat ja Nato eivät pystyneet suojelemaan kaupungin asukkaita. Serbit tulivat ja veivät pois 8000 yli 12-vuotiasta muslimipoikaa ja –miestä, teloittivat heidät ja hautasivat heidät joukkohautoihin.

Se tapahtui 11 - 18.7.1995. Tänä kesänä Screbrenicassa käynyt USA:n suurlähettiläs sanoi, että "tämä ei saa koskaan toistua". Samoja sanoja monet käyttivät toisen maailmansodan jälkeen, kun juutalaisten tuhoamisleirit tulivat maailman tietoisuuteen.

"Go to Screbrenica. Feel what happened there and maybe that will help you understand", sanoo Bosnia-Herzegovinasta matkakirjan kirjoittanut Tim Clancy.

Sarajevossa käymme myös sillalla, jolla serbinationalistit ampuivat Itävalta-Unkarin kruununperillisen, arkkiherttua Franz Joosefin ja herttuatar Sophien. Se tapahtui 28.6.1914. Siitä alkoi ensimmäinen maailmansota.

Mostar ja Medugorje

Sarajevosta matka jatkuu Adrianmerelle. Matkalla käydään Mostarissa ja kuuluisalla sillalla, joka yhdistää idän ja lännen. Serbien tarkka-ampujat ampuivat sillalla nuoren rakastavaisen parin, joista toinen oli muslimi, toinen kroaatti.

Samoilla tienoilla on Medugorje, katolisten pyhiinvaelluskohde. Muutama vuosikymmen sitten neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen siellä joukolle nuoria. Uusista ilmestyksistä kerrotaan jatkuvasti.

Dalmatian rannikko

Dalmatian rannikolla listalla ovat Unescon maailmanperintökohteet: Dubrovnik, Trogirin keskiaikainen kaupunki, Krkan ja Plitviden kansallispuistot.

Eniten aikaa kuluu rannikon pienissä kylissä ja kaupungeissa: Vodicessa, Sibenikissä, Zadarissa, Primostenissa. Rannikolla on satoja saaria, joiden välillä on säännöllinen lauttaliikenne. Matkaa tehdään siis lautoilla.

Split

Koko matkan toinen tärkeä kohde on Split Dalmatian rannikolla. Kerron miksi. Ehkä vuosi äitini kuoleman jälkeen näin unen. Unessa oli suuri aukio, italialaistyyppinen piazza keskellä kaupunkia. Valkoisella kivellä päällystetyn aukion takana oli valkoisesta kivestä tehtyjä rakennuksia ja oikealla niinikään valkoinen roomalaishenkinen pylväikkö. Piazzalla liikuskeli valkoisiin, viittamaisiin asuihin pukeutuneita ihmisiä. Pylväikön edessä käveli äiti kahden valkoasuisen taluttaman poispäin minusta. Huusin häntä ja hän juoksi luokseni.

Uni oli niitä unia, jotka jäävät mieleen yksityiskohtia myöten. Puoli vuotta tai vuotta myöhemmin Kodin Kuvalehdessä oli artikkeli, jossa oli kuva unessa näkemästäni aukiosta. Se ei ollutkaan Italiassa niin kuin olin ajatellut, vaan kuva oli Kroatian Spilitistä. Piazza on osa roomalaisen keisari Diokletianuksen vuonna 304 Splitiin rakennuttamaa, 31 0000 neliön suuruista palatsia.

Splitin tärkein kohde on se piazza. Matkalaukussa on lehdessä ollut kuva siitä.

Slovenia ja Ljubljana

Ljubljanaan on tarkoitus jatkaa joko Rijekasta, joka on Kvarnerin lahdella, tai Rovinjista, joka on Istrian niemimaalla. Rovinj on pieni kaupunki, jolle monet ovat menettäneet sydämensä.

Ljubljanasta on tarkoitus jatkaa Budapestiin.

Voi olla, että reitti muuttuu paljonkin yllä kerrotusta. Jos viihdymme jossakin, viivymme pidempään. Vain se on joka tapauksessa varma, että olimmepa missä tahansa, lähdemme Budapestia kohti kolme päivää ennen paluulentoa.

Nyt matkaan! 

Hei

Keväällä 2003 kiertelimme kolmisen viikkoa Euroopassa. Teimme matkasuunnitelman ja matkan aikana lähetimme ystäville ja tutuille nettikahviloista sähköposteja, joissa kerroimme matkan tapahtumista.

Huomenna lähdemme Balkanin matkalle noin kolmeksi viikoksi. Lähetämme tältäkin matkalta kortteja sinulle ja muutamille muille tutuilleja ystäville, mikäli eteen sattuu nettikahviloita, tai mikäli meillä on kerrottavaa.
Yleensä sitä on.

Eilen hoksasimme, että autoon pitää vaihtaa talvirenkaat. Tampereelta kesärenkailla paluu kotiin susirajalle ei ole turvallista.

Lentomatksat menivat kuten halpalennot yleensa: stuertit palvelivat, aikataulut pitivat, vain hinnat olivat halpoja.

Jussi katselee linnavuorelta alas Budapestiin



Budapest yllatti tavanomaisesti: huone, joka oli meille varattu, ei kokolattiamaton takia kaynyt, joten saimme samaan hintaan apartment -asunnon keskella vanhaa kaupunkia. Juuri samoin meille kavi Riiassa ja Tallinnassa. Tama lienee noituutta, josta on turha pyristella irti.

Paluureittiongelmammekin on nyt ratkaistu, kun Budapestin rautatievirkailija myi meille edestakaisen lipun Sarajevoon. Paluumatkaa emme pyytaneet ja se tuli meille yllatyksena. Huomasimme sen vasta junassa, kun tutkimme tarkemmin lippuamme. Nyt on otettava kayttoon suunnitelma B, mikä tarkoittaa, että Ljubljanassa kaynti saattaa jaada tuleville vuosille.

Tata viestia kirjoitamme Sarajevossa jossa olemme hyvin nukutun yojunamatkan jalkeen (ihmeellista kylla -, koska passi- ja lipputarkastuksia oli molempia ainakin kahdeksan).

Olipa kohtelias juna. Se pysahtyi, kun risteava tie tuli vastaan.

Sarajevo on rakkautta ensi silmayksella. Karttaa ei uskalla ottaa esiin, kun heti joku tulee neuvomaan ja auttamaan.

Myos taalla netista tilaamamme hostel-huone sijaitsee keskella vanhaa kaupunkia. Kasa bussilippuja on ostettu, tutustuminen paikkaan voi alkaa!

Eilinen paiva oli tulosvastuun kannalta hyva. Ensimmaisen maailmansodan starttipaikalla seisottiin, serbien sala-ampujien kohteena ollutta katua kaveltiin ja juutalaisten hautausmaalle noustiin. Se sijaitsee korkealla vuoren rinteella ja sielta on huikeat nakymat yli Sarajevon.

Sarajevo ja asuntomme vieressä oleva aukio.



Kaupunki otti meidat haltuunsa. Jalleenrakentaminen on uskomattoman vahvaa, joka ikisella kadulla korjataan sodan jalkia, seinissä on kranaatinreikiä, mutta ihmiset ovat iloisia ja elamanuskoisia. Kun sokkeloisilla kaduilla etsimme reittia juutalaiselle hautausmaalle, useita rakennusmiehia tuli neuvomaan meita. Reitti selvisi, vaikka kumpikaan osapuoli ei osannut toisen kielta.

Aamulla mies herätti kuuntelemaan viereisesta moskeijasta kuuluvaa rukouskutsua, joka kaikui lapi hiljaisen aamuyon.

Nukuttuamme 14 tuntia viime yona jatkamme tanaan suunnitelman toteuttamista ja huomenna aamulla lahdemme bussilla Screbrenicaan.

Nyt on paastava purkamaan mielta - olen raivoissani.

Olemme samoilleet eri puolilla kaupunkia. Sodan mielettomyys on alkanut itkettaa ja samalla raivostuttaa. Kaikki seinat ovat taynna kranaattien ja luotien jalkia. Erityisesti meita liikuttavat jaljet, jotka ovat jalkakaytavien varrella ihmisen korkeudella: mita sotaa se on ollut; sotilaat ovat ampuneet vuorilta kaupungin asukkaita - miehia, naisia ja lapsia. Eihan se mitaan sotaa ole todellakaan ollut, vaan etninen puhdistus, kansanmurha. Nama ihmiset on vain haluttu tuhota uskomattoman raukkamaisella tavalla.

Taisteluiden tapahtumapaikkana ollut teollisuushalli Sarajevossa.




Ilonen asia tanaan ovat olleet ihmiset - hymyilevaiset ja ystavalliset. Erityisesti mielta ilahdutti bussikuski, joka pitkalla nivelbussilla peruutti ja puikkelehti kahden keskelle katua parkkeeranneen auton valitse. Me bussissa taputimme talle uskomattoman taitavalle suoritukselle.

Toinen iloinen asia olivat paahdetut kastanjat, joita ostimme katukauppiaalta Iludzan kaupunginosassa kaydessamme. Maistoimme tata herkkua ensimmaisen kerran elamassamme.

Kortteihin on tullut vastauksia. Luemme ne mielellamme, mutta emme ehdi vastata tassa vaiheessa. Matkan jalkeen vastaamme, jos viela jotain tasta muistamme.

Tanaan olimme Srebrenicassa. Tama viesti on lyhyt. Matka Srebrenicaan paljasti kuitenkin sen, mita tama maa on: vuorta, vuorta ja vuorta ilman taukoa ja tasankoja. Tie oli yhta serpentiinia. Bussi nuoli kallioita ja jyrkanteita, valilla se nousi niin korkealle, etta oli parempi olla katsomatta alas.

Nyt Srebrenicasta. Sarajevo on tarttunut elamaan ja tulevaisuuteen. Srebrenica on erilainen. Se on kuin pahoin haavoitettu elain, josta ei viela osaa sanoa, toipuuko se vai ei.

Tulimme Srebrenica Memorial Centeriin parahiksi kun ryhmakierros alkoi. Niinpa seisoimme katsomassa dokumenttia kymmenen vuoden takaisesta joukkomurhasta yhdessa parinsadan muun kanssa hallissa, jossa se kaikki tapahtui.

Tuolloin paikalla olivat serbisotilaat, hollantilaiset YK-joukot, muslimimiehet ja -naiset.

Akkutehtaan halli, johon muslimimiehet ja -pojat koottiin.



Serbit veivat kenenkaan voimatta sita estaa halliin kootut muslimimiehet ja yli 12 -vuotiaat pojat vuorille, teloittivat ja hautasivat heidat sinne. Uhreja oli ainakin 8000. Kaikki tapahtui kolmessa paivassa.

Osa Srebrenicasta on kuollut, Ehka toipuminen ei voi alkaa ennen kuin on selvitetty, mita tapahtui: kuka paatti, kuka kaski ja kuka teki. Selvittaminen on vaikeaa, kun molemmat osapuolet asuvat siella: naapuruksina elavat ehka teloittajaserbi ja teloitetun vaimo.

Screbrenicassa teloitettujen hautausmaa Memorial Parkissa.



On vaikea kuvitella, etta ihmiset voisivat olla ystavallisempia ja auttavaisempia kuin Sarajevossa. Srebrenicalaiset kuitenkin ovat. He tuntuvat janoavan paasta yhteyteen ulkopuolisten, myos meidan, kanssa. Kaupassa nuori koulupoika Milos  ja hänen tyttöystävänsä opastivat meidat Memorial Centeriin. Milos pysaytti meille taksin, tinki hinnan 50 senttiin ja antoi lopuksi puhelinnumeronsa silta varalta etta tarvitsemme jossakin pain Bosniaa kaannosapua.

 Milos ja hänen tyttöystävänsä



Srebrenican lapi kavellessamme huomasimme, etta linnut olivat tehneet pesia kerrostalojen seiniin iskeytyneisiin kranaatinreikiin.

Linnut olivat tehneet pesiä kranaatinreikiin.




Vaikea sanoa, on se toivon ja elaman merkki. Toivottavasti on.

Huomenna lahdemme Mostariin.

Tanaan olemme harjoitelleet pyhaa huolettomuutta, jonka eras ystavamme antoi matkaevaaksemme. Tie Mostariin oli nimittain yhta kiharainen ja kulki yhta korkeilla vuorilla kuin tie Srebrenicaan. Saa oli aurinkoinen, ja tamanpäiväinen bussikuski hiukan rauhallisemman vauhdin ystava kuin eilinen kuski.

Ensimmainen asia, mita Mostarista naimme oli huikean suuri vuori ja sen paalla kerrostalon korkuinen risti. Tuntui tosi hyvalta, ja se tunne on jatkunut.

Alun perin Mostar oli suunnitelmassamma ensimmainen kohde, josta emme etukateen tienneet paljon mitaan. Meilla ei ollut karttaa kaupungista eika majoitusta varattuna.

Uusi silta on kopio vanhasta, sodassa tuhoutuneesta sillasta.



Nakymat Mostarin sillalta ovat ehka kauneinta, mita olemme koskaan nahneet. Miten hienolla tavalla ihmiset ovatkaan osanneet rakentaa kaupunkinsa osaksi luontoa! Taalla on hyva, levollinen ja luottavainen tunnelma. Hammastyttavaa on miten kauppiaat voivat jattaa rahansa esille (miltei tarjolle) basaarinsa lautaselle.

Asunnon saanti oli ihan oma tarinansa. Ensimmaiseksi meille tarjosi asuntoa nuori opiskelijapoika jo linja-autossa. Bussista kadulle tultuamme meihin takertui vanha rouva, joka tarjosi asuntoa. Lahdimme kuitenkin etsimaan aseman turisti-infon suosittelemaa pensionaattia.
Kaveltyamme kadulla noin kilometrin kuulimme jonkun kutsuvan meita ja luoksemme tuli iakas herra aamutossuissa: han oli bussissa tapaamamme pojan isa ja pyysi meita katsomaan asuntoaan. Han kertoi olevansa elakkeella ja tarvitsevansa vuokrarahat.
Asunto oli meille sopiva ja asettauduimme hanen luokseen. Han keitti meille bosnialaiset kahvit ja ennen kaupungille lahtoamme sisaan poikkesi myos naapurin rouva. Hauras ja oppinut vuokraisantamme on elakkeella oleva professori, jonka elake on 170 euroa kuussa. Bosnian sosiaaliturva on sodan jaljilta olematon. Kotoisan kahvihetken jalkeen lahdimme tutustumaan kaupunkiin. 

Huomenna lahdemme Medugorjeen, jossa neitsyt Maria on ilmestynyt useita kertoja. Paikka on katolisten pyhiinvaelluskohde. Yoksi tulemme professorimme luokse.

Sota on kokettanut myos Mostaria. Taalla taloja ei ole tulitettu asein ja kranaatinheittimin, vaan niita on pommitettu mukaan lukien Unescon maailmanperintokoteena ollut Mostarin vanha silta, joka sodan jalkeen rakennettiin uudelleen. Taalla sodan jaljet muutenkin peittyvat ihmeellisella tavalla suurenmoiseen kauneuteen.

Tanaan pyha huolettomuus oli kovalla koetuksella. Eilen katselimme Mostarista huikean korkeata vuorta ja ristia, tanaan tie Medugorjeen kulki niin korkealla, etta ristia pitikin katsoa alaspain. Menomatka kesti 55 minuuttia.

Medugorje oli pettymys. Neitsyt Mariasta oli tullut kauppatavaraa ja kaikkinainen meno oli hyvin kaupallista, ei kivaa. Tympaantyneina kuljimme kohti St. Jamesin kirkkoa, jossa alkoi ranskankielinen messu.

Tunnelma muuttui hetkessa. Musiikki oli jumalaisen kaunista ja papin ranskankielista saarnaa olisi kuunnellut vaikka kuinka kauan, vaikka siita ei ymmartanyt sanaakaan. Tuumimme messun jalkeen, etta ranskan taytyy olla Jumalan kieli, niin kaunista se on. Messussa oli todella hyva olla, se pelasti paivan.

Pyhiinvaeltajat rukoilevat neitsyt Mariaa.



Medugoressa oli kuumaa ja helteista. Taivaalla oli mustia pilvia. Halusimme pian takaisin Mostariin. Siis ensimmaiseen bussiin, josta kyllakin halusimme kohta pois, mutta emme enaa paasseet. Jumalainen huolettomuus oli ohi, ja minun pokkani petti.

Kuljettaja teki kaikki mahdolliset temput pelotellakseen meita kiharaisella serpentiinitiella, joka kulki lahes taivaissa; ajoi tuhatta ja sataa, pysahteli kuin seinaan, puhui kannykkaan, syljeksi ikkunasta, otti vastaan tekstiviestin, ei ohittanut jos edessä oli yksi auto, mutta autoja oli kaksi tai enemmän, niin tuut, kaasu pohjaan ja ohi.
Kun mies alkoi peilailla itseaan peruutuspeilista ja kammata tukkaansa arvelin viimeisen hetkeni tulleen ja katsoin parhaaksi tunnustaa omalleni: "Mina rakastan sinua. Meilla on ollut hyva elama". Paluumatka kesti 35 minuuttia. Temperamenttinen kuski otti aikataulua kiinni 20 minuuttia, vaikka ei tiennyt meidan olevan mika-hakkis-maasta.

Kuka sanoo, etta vuoret ovat kaikki samanlaisia? Ne ovat joka paikassa erilaisia. Vain korkeus on niille yhteista. Toissapaivana vuoret olivat puiden peitossa, eilen ne olivat kuin Taru sormusten herrasta -elokuvista. Tanaan ne olivat jotenkin hyvin raamatullisia, jokainen olisi voinut olla Siinain vuori.

Mostarista postitimme likaisia vaatteita Suomeen. Oli tapaus sinansa hakea kaupasta kansainvalisilla kasimerkeilla narua, paperia, teippia ja pahvilaatikko. Ensin kaikki oli no, no, mutta sitten kaikki loytyi, viimein se vaikeinkin eli pahvilaatikko.

Pakkasimme tavarat huolellisesti; teippasimme ensin laatikon, sitten paalle valkoisen paperin ja solmimme viela naruja ristiin rastiin. Oikein natti ja siisti paketti siita tuli. Siispa postiin.

Postivirkailija tuijotti epaluuloisena vuorotellen meita ja pakettia. "Open", han sanoi, ja joutui toistamaan monta kertaa ennen kuin uskoimme, etta olimme ymmartaneet oikein. Minulla alkoi pokka pettaa toisen kerran tanaan, mutta mies potki vaivihkaa kenkaani viestittaen, etta pysyisi rauhallisena, muuten kaikki menee viela vaikeammaksi.

Niinpa mieheni sitten avasi paketin ja levitti poydalle minun likaiset vaatteet, myös alusvaatteet, ja mita viela. Kylla vari vauhtui naamallani tiuhaan tahtiin. Virkailija tarkasti tavarat ja sitten pakkasimme ne uudestaan samaan pahvilatikkoon. Ei tullut yhta natti paketti kuin se alkuperainen. Virkailijaakin alkoi hymyilyttaa, kun mies sanoi: "I am not professional in this". Paketti lahti Suomeen.

Aamulla teimme huomisen suunnitelmiin akkimuutoksen. Meidan piti lahtea Plocen kautta Korculan saarelle Kroatiaan, mutta paatimmekin lahtea Splitiin. Meilla ei ole aavistustakaan miten kauan bussimatka sinne kestaa eika hajuakaan asunnosta, mutta nyt pyha huolettomuus painaa taas paalle: eikohan se siita.

Tanaan suunnitelmat ja mielialat ovat vaihtuneet nopeasti. Paiva on ollut yhta hurlumheita ja paa on vielakin vahan hurlumhei.

Aamulla jatimme hyvastit professorille ja Mostarille ja suuntasimme bussilla kohti Splitia. Kymmenia kilometreja ajelimme pitkin kaunista merenrantaa. Splitissa kavimme Diokletianuksen palatsissa ja loysimme alta aikayksikon aukion, josta olin nahnyt unta. Siita on kerrottu matkasuunnitelmassa. Näin  unen aitini kuoleman jalkeen. Unessa aiti oli tuolla aukiolla.

Sitten alkoi hurlumhei. Me emme nimittain muuten perustaneet Splitista. Sama kuin Medugorjessa: liikaa turismia ja kaupallisuutta, vaikkakin hyvin kaunis paikka. Niinpa mies lievasti painostaen buukkasi meidat Sibenikin bussiin. Minua vasytti ja hieman happamana luin miehelle matkakirjasta, etta Sibenikissa ei ole mitaan viehattavaa. Ettei asuntojakaan ei ole kirjan mukaan tarjolla ja etta kannattaa menna suosiolla 7 kilometrin paahan kylaan, josta saattaa jotakin loytya.

Linja-autoasemalla meille tarjottiin heti asuntoa. Olimme epaluuloisia, mutta lahdimme katsomaan. Otimme asunnon. Se on keskella vanhaa kaupunkia, huippusiisti ja vasta remontoitu, siina 3 huonetta ja keittio, kylpyhuone jossa suihkun lisaksi amme ja pesukone. Asunnossa on myos oma terassi ja pergola. Ei voi valittaa.

Portaat asunnosta laskeutuvat suoraan St. Jakovin katedraalin valkoisella marmorilla paallystetylle pihalle, jota reunustaa muutama rivi pylvaita ja joitakin patsaita.

Portaat laskeutuvat St. Jakovin katedraalin pihalle.



Terrassilta on nakoala merelle. Toisella puolella on erinomaisen viihtyisan nakoisia ulkoravintoloita ja -kahviloita. Hyva juttu aamiaista ja iltapalaa varten.

Matkalla tanne nettikahvilaan oli kolme jaatelobaaria ja kaksi herkkuleipomoa. Mies arveli, etta olen taivaassa. Han tuntee oman jaatelonsyojattarensa. Internet-kahvilaan johtavat kujat ovat kapeita, pinta on valkoista marmoria, kerrassaan ihastuttavia.

Olemme taas eri mielta matkakirjan kirjoittajan kanssa. Han kehui Medugorjen maasta taivaaseen, me emme siita pitaneet. Sibenikia kirjoittaja ei pitanyt minaan, mutta meidan kaupunkimme tama on. Tanne me jaamme muutaman paivan ajaksi ja taalta me retkeilemme Unescon suojelukohteisiin.

Huomenna menemme Krkan kansallispuistoon katsomaan lukematonta maaraa putouksia, jotka muuttavat muotoaan koko ajan.  

Tanaan tavattiin hyvia neuvojia. Ensin linja-autoaseman informaation virkailija oli tosi tehokas ja osasi kohteliaasti keskeyttaakin meidan neuvomisemme, koska hanen vastuullaan olivat myos saapuvien ja lahtevien bussien kuulutukset. Valilla pisteeseen tuli 6-7 ihmista, joilla oli tulenpalava kiire, mutta heidatkin tama nainen hoiti suvereenisti.

Toinen loistava neuvonantaja tavattiin Tourist Information Centerissa, kun kohtalaisen sekavasta paluumatkasuunnitelmiemme rykelmasta piti loytaa edes jotenkin jarkeva kokonaisuus, ja tama ammattilainen teki sen. Me naet taas kerran paatimme muuttaa paluumatkasuuunnitelmaamme.
Muuten taalla neuvojat ovat hyvin paikallistietoisia; oman paikkakunnan lahtevista vuoroista saa tietoa, mutta kun esimerkiksi Sibenikissa kysymme mitan Vodicesta paasee takaisin Sibenikiin, vastaus on "sita teidan taytyy kysya Vodicesta".

Tanaan noudatimme alkuperaista suunnitelmaamme ja kavimme Krkan vesiputouksilla. Ensin menimme bussissilla Skradiniin ja sitten lautalla putouksille. Olivat maineensa veroiset. Laskettiin, etta eraalta paikalta nakyi yli 30 putousta yhdella kertaa.

Krkan vesiputoukset.



Viivyimme pitkaan nakoalapaikalla ihastelemassa putouksia parvekkeelta, joka rakennettu paikallisin voimin 1800 -luvun lopulla Franz Josef 1 varten.

Paiva oli kesainen ja lammin. Niinpa me hammastytimme muut pulahtamalla uimaan kuohuihin. Meista tuli kerralla kuvaajien suosituin kohde!

Paluubussia odottelimme tunnin Skradinin pysakilla, jolla tutustuimme ranskalaiseen opiskelijapariskuntaan. Oli hieno keskustelu, joka liikkui Suomen linnustosta sodan mielettomyyteen ja koyhien epaoikeudenmukaiseen kohteluun. Tama on eras matkailun suola; koskaan ei etukateen voi aavistaa mika osa paivan tapahtumista on koskettavin. Tama oli.

Huomenna lahdemme Trogiriin, joka on yksi Unescon maailmanperintokohteista.

Saaennustukset pitavat taalla paikkansa yhta hyvin kuin Suomessa. Aamulla televisiossa luvattiin pilvista, mutta aurinko paistoi koko paivan pilvettomalta taivaalta.

Trogir, Unescon maailmanperintokohde, ei sytyttanyt meita. Kaunis se toki oli ja vanha, mutta jotenkin hengeton.

Keskiaikainen Trogirin kaupunki Dalmatien rannikolla.



Siksi hyppasimme bussiin ja matkasimme Primostenin kaupunkiin. Se oli meidan juttumme.

Ihan ensimmaiseksi etsimme itsellemme suojaisen poukaman, laitoimme uimapuvut paalle ja pulahdimme Adrianmeren vihreisiin viileisiin aaltoihin. Matkakirjan mukaan veden taalla pitaisi olla "ultra-clear", ja sita se todella on. Emme vasyneet ihastelemaan sita, kun kuljimme Primostenin ympari. Primosten on pieni ovaalinmuotoinen kaupunki, joka nousee suoraan meresta. Mantereeseen sen yhdistaa vain kapea silta. Kiipesimme Primostenin korkeimmalle kohdalle, siella on vanha katedraali ja ymparilla hautausmaa. Vaikuttava paikka.

Primostenin hautausmaa.



Kyselimme kansainvalisella merkkikielella Sibenikiin lahtevan bussin pysakkia kahdelta mustapukuiselta mummoselta. Olemme oppineet, etta kun kayttaa merkkikielta, on parasta kayttaa vahaisinta tarvittavaa maaraa sanoja; tassa tapauksessa "bus" ja "Sibenik" ja sitten sormella osoitus kohti maata. Mummoset vastasivat "bus", "Sibenik", lapsyttelivat kammeniaan kohti maata ja hymyilivat aurinkoisesti.

Bussissa odotti yllatys; sama tarkastaja joka tarkasti lippumme eilen ja tarkasti ne aamulla matkalla Trogiriin, tuli jalleen bussiin. Jo Trogirin bussissa han oli tunnistanut meidat edellisen paivan asiakkaikseen, mutta nyt rajahdimme kaikki kolme raikuvaan nauruun, ja tarkastaja kieltaytyi jyrkasti tarkastamasta meidan lippujamme.

Olemme juuri tulossa Sibenikin katedraalista. Meidan piti menna iltamessuun. Kun astuimme asuntomme terassille, kuulimme kovaaanista laulua ja luulimme etta nyt oli menossa se Kroatin ja Bosnian valinen jalkapallo-ottelu, josta jo Mostarissa olimme kuulleet. Vaarin. Kyseessa olivatkin kroatialaiset haat. Haapari vastaanotti onnitteluja katedraalin oven edessa ja pihalla haavakea laulatti kitaraa soittava miesjoukko. Tunnelma oli katossa ja se tarttui heti meihin. Eika siina kylliksi; heti peraan olivat toiset haat, joita paasimme seuraamaan alusta pitaen.

Huomenna lahdemme Vodicen pieneen kalastajakaupunkiin laivalla.

Eilen illalla vuokraemanta yllatti meidat iloisesti. Han oli kaynyt pienessa kylassa Sibenikin lahella ja toi meille hedelmia tuliaisiksi: mehukkaita kranaattiomenia ja vastapoimittuja viinirypaleita. Varsinkin rypaleet ovat herkullisia.

Aamulla herasimme varhain lahteaksemme laivalla Vodiceen. Aamu oli upea ja raikas, ennen yhdeksaa olimme jo monta kertaa nauraneet iloisesti torilla ja laivarannassa paikallisten kanssa. Nain voi lauantai paattya ja sunnuntai alkaa Sibenikissa.

Laivamatka kesti tunnin. Laiva kavi kolmessa satamassa ennen Vodicea. Jokaisessa paasimme todistamaan veden uskomatonta kirkkautta; pohja ja pohjan kivet nakyivat, vaikka rantaan saattoi olla satakin metria.

Vodicen kaupunki Adrianmeren rannalla.



Vodicessa ehdimme parahiksi messuun. Pieni kirkko oli taynna ihmisia, vaikka messu oli sunnuntain toinen. Katolinen messu on mielenkiintoinen kokemus: jotenkin yhta aikaa niin erilainen ja kuitenkin niin samanlainen kuin suomalainen messu. Meillakin tervehditaan vieressa istuvia, mutta taalla se on erityisen aitoa ja siina on kovastiu lampoa mukana. Tuli tunne, etta olemme hyvin tervetulleita messuun.

Bussia odotellessamme kavimme kahvilla ja siina keksimme ykskaks, etta lahdemmekin huomenna Splittiin ja jatkamme tiistaina Sarajevoon. Nain ehdimme olla meille tulomatkalla tarkeaksi muodostuneessa Sarajevossa pari paivaa lisaa.

Tulimme tanne nettikahvilaan Sibenikin hautausmaan kautta. Hautausmaa on tietenkin kaupungin korkeimmalla kohdalla ja minulta vaati monta lehahdyshetkea ennenkuin olimme perilla. Mutta se kannatti.

Huomenna on edessa varsinainen bussipaiva. Ensin ennen seitsemaa lahtevalla bussilla pari tuntia Splittiin ja sitten sielta seitseman tuntia Sarajevoon.

Taalla sydamet laulavat ilosta. Eilen teimme paatoksen lahtea tanaan Sarajevoon. Panimme heti toimeksi. Viela illalla soitimme Sarajevoon ja varasimme majoituksen kahdeksi yoksi. Aamulla lahdimme matkaan ensimmaisella mahdollisella bussilla. Toki torin kautta, piti viela hakea (ennen kuutta!) aromirikkaita rypaleita matkaevaaksi.

Tie Sibenikista Plotceen Dubrovnikin lahella kulkee silmiahivelevan kauniissa maisemissa. Tien toisella puolella nousevat vuoret, toisella puolella on vihrea meri, jossa nakyy vuorisia saaria. Bussissa ei saa nukuttua, silla maisemien ilmeet vaihtuvat totaalisesti muutamien kymmenien kilometrien valein. Katsomista riittaa.

Puolelta paivin ylitimme rajan. Bosnia-Hertzegovinassa maisemat ovat erilaiset, monin paikoin tie kulkee kapeassa laaksossa ja vuoret nousevat suoraan tiesta korkeuksiin.

Kroatia ja Bosnia-Herzegovina ovat täynnä vuoria.



Muutenkin Kroatia ja Bosnia ovat hyvin erilaisia maita. Kroatia on kuin kotielain, ihmisen kesyttama, hyvin kayttaytyva ja hyvin hoidettu. Bosnian karut, rajut ja villit maisemat ovat ememman meidan mieleemme. Ne ovat kuin villielaimet, sudet, puumat ja karhut. Kroatia on jo valmis siloinen maa. Bosnia-Hertzegovina kuin raaka, hiomaton timantti, lupaus jostakin.

Ovatko nuo syita, miksi meidan sydamemme valitsivat Bosnian? Vain valitsivatko ne Bosnian siksi, etta ihmiset luonnostaan asettuvat heikomman puolelle, sodan pahemmin runteleman kansan ja maan puolelle? Joka tapauksessa sydamet eivat talla kohtaa tehneet valintaansa nurkuen ja valittaen, vaan ilolla.

Nailla seuduilla nakee paljon iloisia ja tyytyvaisia vanhuksia. Ehka naimme rajalla tapahtuman, joka selittaa tyytyvaisyytta. Siella oli sakaannus hyvin vanhan mummosen kanssa. Kaikki keskustelu kaytiin vieraalla kielella, joten emme tarkkaan ymmartaneet mista oli kyse. Ymmarsimme kuitenkin sen aidon auttavaisuuden ja arvostuksen, jolla mummosta kohdeltiin.

Matkalla oli toinenkin mieleen jaava tapahtuma. Istuimme Splitin asemalla jo bussissa, kun Skradinissa tapaamamme nuori ranskalaispariskunta ilmaantui yllattaen viereiselle  asemalaiturille. Yritimme rynnata tervehtimaan heita, mutta bussimme lahti ja ovi painui kiinni. Ilo jai vain meidan puolellemme.

Mieli herkistyi, kun bussi lahestyi Sarajevoa. Aseiden ja kranaattien puhkomat talot satuttivat taas, mutta se oli hyva. Todiste siita, etta emme ole turtuneet television sotauutisten virrassa. Sodan jalkien pitaakin satuttaa.

Huomenna emme lahde mihinkaan, pysymme Sarajevossa.

Eilen oli iloisia tapaamisia. Olimme vasyneita pitkasta bussimatkasta, mutta kavimme tervehtimassa tuttuja leipomossa, nettikahvilassa ja lahikaupassa. Oli kuin olisi tullut kotiin. Sarajevo on kodikas kaupunki. Kuin Suomi jouluna. Illalla tuikkivat tuhannet ja taas tuhannet valot vuorten rinteilla ja kirkkat tahdet niiden ylapuolella.

Tanaan huomasimme kayttaytyvamme kuin sarajevolaiset. Ryntaaminen pain punaisia liikennevaloja sujuu meilta jo aivan luontevasti. Joskus menemme perati ensimmaisten joukossa. Taalla kavellaan punaisia pain jopa liikennepoliisin nenan alla, eika poliisi valita tippaakaan. Meille on kerrottu, että vihreilla kulkeminen ei ole yhtaan sen turvallisempaa jalankulkijoille. Olkoon se puolustuksemme.

Aamu aloitettiin ostamalla kahdeksan raitiovaunulippua. Tuskin on sen mukavampaa tapaa liikkua taalla kuin tunkea itsensa tupaten tayteen bussiin ja sitten alkaa jannittaa oikeaa pysakkia ja sita, onnistuuko tungoksessa tyontaytymaan ulko-ovelle, kun se oikea pysakki tulee.

Tanaan kavimme Sarajevon museoidussa sotatunnelissa. Tunneli rakennettiin kolmivuotisen piirityksen ensimmaisena talvena lentokentan ali.

Ennen tunnelin rakentamista tilanne oli kaoottinen. Neljasataatuhatta ihmista oli vailla ruokaa, vetta, laakkeita, sahkoa ja lammitysoljya. YK sai neuvoteltua serbisaartajien kanssa sopimuksen Sarajevon lentokentan kayttamisesta humanitaarisen avun tuomiseen. Kaytannossa avun tuomisen laita oli sita ja tata, kun serbit pommittivat avustuskoneita, mutta yksityiset kansalaiset kulkivat yon pimeyden turvin lentokentan yli vapaan Bosnian puolelle hakemaan ruokaa perheilleen. Serbien tarkka-ampujat ampuivat heista 800 ennen kuin paatos tunnelin rakentamisesta saatiin tehtya.

Tunnelin kautta Sarajevoon kuljetettiin elintarvikkeita ja laakkeita. Ensin kaikki kannettiin selkarepuissa, mutta sitten tunneliin rakennettiin kulmaraudasta jonkinlaiset kiskot, joita pitkin tavarat saatiin tehokkaammin perille. Tunnelia pitkin Sarajevoon saatiin myos sotilaita ja sotatarvikkeita. Sita kautta vietiin myos haavoittuneita hoitoon.

Kavelimme patkan tunnelia. Se on noin metrin levyinen ja sen keskimaaranen korkeus on 150 cm. Piriityksen aikana se oli 800 m pitka, nyt valtaosa siita on romahtanut.

Sotatunneli kulki lentokentän alitse vapaan Bosnian puolelle..



Tunnelin alkupaa on maalaistalossa, joka oli pommitettu hajalle heti sodan alkuvaiheessa. Bosnian armeijassa (joka syntyi vasta sen jalkeen, kun Jugoslavian ja Serbian armeijat olivat hyokanneet Bosniaan) taistelleet talon isanta ja poika hoitavat nyt museota.
Juttelimme pojan kanssa, mutta ei siina osannut paljon sanoa. Takeltelimme, etta kerromme museosta Suomessa; etta siita on tarkea tietaa. Puhuimme Sarajevon kohtalosta ja kerroimme, miten suurta avuttomuutta tunsimme kun seurasimme tapahtumia television uutisista, emmeka tehneet tai voineet tehda mitaan. Lopuksi kattelimme ja poika sanoi: "Kiitos. Kiitos etta kavitte taalla." Sodan aikaan poika oli 18 -vuotias.

Piirityksen aikana YK:n valvonnassa olleessa Sarajevossa tapettiin 11 000 asukasta, joista 1 600 oli lapsia. Asunnollamme luimme tunnelin esitteesta, etta Eurooppa ei tiennyt tai ei halunnut tietaa, mita taalla tapahtui.

Sarajevossa on rakennettu paljon muutaman paivan aikana. Kun lahdimme Kroatiaan "kotikatumme" oli revitty auki raitiovaunukiskojen uusimisen vuoksi, nyt katu on jo kunnossa meidan kohdallamme ja tyomaa on edennyt muutaman sadan metrin paahan.

Huomenna nousemmmme jollekin Sarajevoa ymparoivista asutuista vuorista. Illalla lahtee juna Budapestiin.

Tanaan sarajevolaiset ovat vyoryttaneet meidat ystavallisyydellaan. Meidan ei tarvinnut luopua asunnostamme klo 12, vaan saimme viipya siella junan lahtoon eli iltakahdeksaan saakka. "No problem", sanoi vuokraisanta.

Aamulla lahdimme etsimaan CD-levyja myyvaa kauppaa, jota oli kehuttu turistikirjassa. Kirjan ohjeet olivat ylimalkaiset, harhailimme paria katua edestakaisin ja sitten poikkesimme kirjakauppaan pyytamaan apua. Heti neuvojien pilvi piiritti meidat.

Tilanne paattyi siihen, etta eras aiti ja poika lahtivat opastamaan meita oikeaan paikkaan, joka ei loytynyt ihan helposti. Kun olimme kayneet parissa paikassa, sanoimme, etta voimme etsia omin painkin. "No problem", oli vastaus ja taas jatkettiin matkaa. Sanoimme saksaa puhuvalle pojalle, etta emmehan me voi riistaa teita koko  paivaksi aidiltanne, kun olette hanen luonaan harvinaisella lomalla Wienista. "No problem", vastasivat aiti ja poika.

Eraassa kaupassa myyja yritti soittaa kirjamme kustantajalle saadakseen tietaa oikean osoitteen; me olimme jo melkein paniikissa, mutta meidan "no problem" ei tehonnut.

Paivalla nousimme yhdelle Sarajevoa ymparoivista vuorista. Osuimme paikalle, jossa restauroitiin ja rekonstruoitiin kulttuurihistoriallisesti arvokasta linnoitusta, joka oli pommitettu raunioiksi. Vuorelta sai kasityksen Sarajevosta ja sen koosta: se on valtava. Vuoren toisella puolella kaupunki, toisella puolella vuoria, vuoria, vuoria - upeaa.

Sarajevo kuvattuna ympäröiviltä vuorilta.



Talta paikalta otettiin kymmenia kuvia, kaikkiaan matkalla ottamiemme kuvien lukumaara lahentelee viittasataa.

Juna lahtee illalla klo 20.20 Budapestiin. Viimeinen kortti talta matkalta tulee sielta, mikali loydamme nettikahvilan.

Eilan illalla odottaessamme junaa Sarajevon rautatieasemalla luimme vuorotellen paivalla ostamaamme englanninkielista kirjaa Rakasta lahmmaistasi. Sen on kirjoittanut amerikkalainen sotakirjeenvaihtaja Peter Maass, joka raportoi Bosnian sodasta mm. Washington Postiin ja Newsweekiin.

Kirjaa lukiessa oivalsimme, etta matkamme Sarajevoon oli paljon muutakin kuin maantieteellinen matka tai matka historiaan ja uutisiin: Maassin kirjan myota siita alkoi yha enemman tulla matka ihmiseen.

Kirjassa Maass etsii vastausta kysymykseen "miksi". Sarajevon asemalla ymmarsimme, etta matkamme oli vienyt meidät entista tiiviimmin saman kysymyksen eteen. Meidän taytyy alkaa etsia vastauksia.

Kirjansa motoksi Peter Maass on ottanut Bosniasta paljon kirjoittaneen toimittaja-kirjailija Rebecca Westin ajatukset:

"Vain osa meissa on jarkevaa. Vain osa meissa rakastaa mukavuutta ja pitkia onnen paivia, haluaa elaa 90-vuotiaaksi ja kuolla rauhassa talossa, jonka on itse rakentanut ja joka tarjoaa suojan muille, jotka tulevat meidän jalkeemme.
Toinen osa meissa on lahes mielipuolisen jarjeton. Se osa valitsee mieluummin riidan kuin sovun, rakastaa tuskaa ja sen yon mustaa painajaista, ja haluaa kuolla katastrofissa, joka vie elaman takaisin alkutekijoihinsa ja jattaa talostamme jäljella vain mustuneet rauniot."

Westin ajatuksesta tuli hakematta mieleen sveitsilainen psykoanalyytikko C.G.Jung, joka on sanonut, etta jokainen ihminen pystyy otollissa olosuhteissa samaan, mihin yksikin ihminen maailmassa on pystynyt. Vaikka tapppamaan lahimmaisensa. Jungin mukaan on aarimmaisen tarkeaa, etta ihminen tunnistaa ja tunnustaa pimean puolensa, mahdollisuutensa pahaan. Hanen mukaansa vain se voi estaa pahaa meissa paasemasta irti.

Peter Maassin kokemukset Bosnian sodasta alkoivat Splitin urheilustadionilta: se oli taynna pakolaisia, jotka eivat olleet peseytyneet pariin kuukauteen. Maass aloittaa hajusta.

"Tietysti haju on kuvottava. Se on saastan haju, elainten haju. Meidan on helppo pitaa elaimia elaimina, koska ne haisevat kuin elaimet. Se on ero meidan ja niiden valilla. Mutta mita pitaisi ajatella, kun loytaa joukon ihmisia, jotka haisevat kuin lehmat, pahemmiltakin? Se muistuttaa sinulle, etta ihmiset ovat elaimia, jotka voivat haista kuin siat, ja tappaa kuin sudet."

Maass kertoo, etta suihkujonot stadionilla olivat niin pitkat, etteivat useimmat pakolaiset olleet edes aloittaneet jonottamista niihin, vaikka olivat saapuneet stadionille paivia aikaisemmin.

"Kuitenkin vain kuusi viikkoa aikaisemmin jotkut heista olivat olleet hyvin itsestaan huolehtivia tohtoreita ja asianajajia,; nyt he haisivat kuin lanta. Ja kuitenkin haju oli vahaisin asia, jonka sota oli aiheuttanut heille."

Stadionilla Maass haastattelee Muneverea, joka pakeni keskella talvea kahden lapsensa kanssa Bosniasta kavelemalla 45 yota vuorten yli. Munevere kertoo Maasille naapurinsa 17-vuotiaasta tyttaresta, jonka serbit veivat ja palauttivat muutaman paivan paasta. Lukemattomia kertoja raiskattu tytto kuoli kotiin paastyaan.

Munevere kertoo myos muslimimiehesta, jonka serbit naulitsivat kasista ja jaloista moskeijan oveen. Naulitsivat? Kylla. Kylan naiset marssitettiin viela elavan miehen ohi, kun heidat tungettiin karjavaunuihin ja kuljetettiin keskitysleireihin. Karjavaunuihin? Kylla.

Vieressa makaava 28-vuotias Adem kertoo Maassille, miten naapurikylan serbit eraana yona tulivat, kerasivat kylan 35 miesta torille ja leikkasivat heidan kurkkunsa auki. Joukossa oli Ademin kuusi veljea. Ademin ja muiden yon turvin pakoon paasseiden peraan huudettiin. Me raiskaamme teidan aitinne, vaimonne ja tyttarenne tana yona. Kuuletteko, teidan naisenne raiskataan tana yona.

Vain muutamaa kuukautta aiemmin sina syksyna Adem ja kylalaiset olivat puineet viljan yhdessa serbikylalaisten kanssa. Niin kuin oli aina syksyisin tehty.

Yhdessa vartioimattomassa hetkessa ihmisista oli tullut petoja. Pahinta Peter Maassin mukaan koko Bosnian ja Sarajevon kohtalossa on, etta sama on tapahtunut ennen, niin tapahtuu parhaillaankin ja tulee tapahtumaan myos tulevaisuudessa.

Peter Maass sanoo etsivansa vastausta kysymykseen "miksi". Mika saa pedon ihmisessa heraamaan? Miten sen voisi estaa?

Jung on kirjoittanut, etta vastaus ihmisen ongelmaan voi olla kristinuskossa, jos ja kun se ymmarretaan uudella tavalla. Sarajevon asemalla mieleen tuli myos Aaro Hellaakosken runo, jossa han pohtii, onko Jumala olemassa vai ei. Han tunnustaa, etta ei tieda vastausta, mutta sanoo: "mutta sen tiennen ja ottanen lukuun, etta ilman Sinua kuulumme sutten sukuun."

Eilen illalla luulimme olevamme lahdossa Sarajevosta, mutta eraalla tavalla olemmekin vasta matkalla sinne.

Maassin kirjan valossa ymmarsimme, etta sarajevolaisten elamanusko ja -riemu syntyy siita, etta he olivat olleet lahella kuolemaa, mutta selvinneet hengissa. Heidan ilonsa hengissa olemisesta on niin suuri, etta he tuntuvat antavan anteeksi senkin, etta kymmenen vuotta sitten koko maailma ja sen suojelemiseksi luodut jarjestelmat ja  koneistot pettivat heidat.

Sarajevon vuokraisantamme halusi valttamatta vieda meidat autollaan rautatieasemalla. No problem. Matkalla han kertoi olleensa koko piirityksen ajan Sarajevossa ja kayneensa useamman kerran hakemassa ruokaa tunnelin kautta vapaaasta Bosniasta. "Oli pakko hakea maitoa, kun meilla oli 2- ja 7-vuotiaat lapset."

Han naytti toria, jolla olimme kayneet aiemmin paivalla. "Tuohon putosi pommi ja surmasi 75 ihmista kerralla."

Sarajevon suurin tori.




Taalla Budapestissa me elamme yha Sarajevossa. Matka on ollut meille paljon merkittavampi kuin ikina osasimme odottaa. Kun paasemme kotiin, alamme etsia vastauksia kysymyksiin, joita matka on synnyttanyt. Kiitos, etta olette olleet mukanamme.
 
--